 |
|
Gabor Gombos
toukokuussa 2007, kansallisen psykiatrisen sairaalan edusta, Budapest haastattelija Marjo Vallimies 1.Kysymys: Kuka sinä olet ja mikä on ammattisi ja koulutuksesi? Vastaus: Nimeni on Gabor Gombos. Taustani ja koulutukseni on se, että olin teoreettinen fyysikko, mutta se, mitä nykyään teen, on aivan eri asiaa. Työskentelen nykyään mielenterveysongelmista kärsivien ja älyllisesti vammaisten henkilöiden ihmisoikeuksien parissa. Tärkeämpi taustani on, että olin itse psykiatristen palveluiden käyttäjä ja selvisin hyvin vaikeasta psykiatrisen hoidon jaksosta Unkarissa. Valitettavasti äitini ei selviytynyt. 2.Kysymys: OK Gabor, mitkä ovat psykiatrisen hoitotyön vaikeimmat kysymykset ja ongelmat Euroopassa? Vastaus: Luulen, että suurin ongelma on siinä, että meillä todella on psykiatrinen hoitojärjestelmä, joka perustuu lääketieteen valtaan. Sanotaan, että mielenterveysongelmat ovat samanarvoisia muihin sairauksiin verrattuna. Monet palvelunkäyttäjät ajattelevat ja tuntevat, että heidän pääasialliset ongelmansa liittyvät sosiaalisiin ongelmiin ja henkilökohtaisiin tai henkilöiden välisiin ongelmiin. Monissa maissa monet niistä, joilla on kokemusta tunne-elämän ahdistuksesta, tai jostain muusta mielenterveysongelmasta, eivät saa sopivia palveluja, jotka auttaisivat heitä noissa todellisissa ongelmissa. Niinpä kun asian lääketieteellinen puoli on melko kehittynyttä etenkin EU:n jäsenmaissa ja useimmille ihmisille on mahdollista saada lääkitystä, mitään muuta, mitä tyypillisesti tarvitaan, ei ole saatavilla. Tämä liittyy voimakkaasti toiseen asiaan, nimittäin siihen, että palvelujen käyttäjillä ei ole todellista oikeutta päättää, millaisia palveluja he haluavat. Ammattilaiset ovat suunnitelleet olemassa olevat palvelut ja monissa tapauksissa ammattilaiset, johtavat ammattilaiset ja päätöksentekijät eivät ole kiinnostuneita palvelun käyttäjien kokemuksesta tai asiantuntemuksesta. Kaikki virheet johtuvat mielestäni auttamisasenteesta, joka on outo, nimittäin he haluavat auttaa kysymättä, mitä apua kukin haluaa tai mitä kukin tarvitsee. Tämän asian pitäisi olla toisin päin. 3.Kysymys: Kolmas kysymys, joka minulla on, kuuluu: onko Euroopan maiden välillä eroavuuksia? Vastaus: Kyllä minusta eroavuuksia on, erityisesti, jos tarkastelee esimerkiksi kaikkein viimeisimpien Euroopan Unioniin hyväksyttyjen maiden, kuten Bulgarian ja Romanian järjestelmiä, voi nähdä, että satoja tuhansia mielenterveysongelmaisia ihmisiä on laitostettu. Heidät pakotetaan elämään laitoksissa. Myös aineelliset olosuhteet laitoksissa huononevat. Mutta vielä suurempi ongelma laitoksissa on se, etteivät ne itsessään kunnioita perusihmisoikeuksia. Laitosympäristössä elävillä ei esimerkiksi ole yksityisyyttä tai ihmisarvoa. He ovat laitoksen toiminnan kohteita, objekteja, eivät persoonia, subjekteja. Erot aineellisista olosuhteista puhuttaessa ovat suunnattomat ja laitosten rooli on erilainen eri Euroopan maissa, mutta perustavaa laatua oleva taustafilosofia on sama kaikkialla, ei vain Euroopassa, vaan koko maailmassa. Olen jo kertonut, että mielenterveyden käsite ymmärretään liian kapea-alaisesti. Se ymmärretään lääketieteen osana ja sosiaaliset, yksilölliset sekä ihmisten väliset aspektit on unohdettu, tai korkeintaan niille on annettu vain vähän huomiota. Niinpä tästä perspektiivistä ja palvelujen käyttäjien perspektiivistä katsoen sanoisin, että eroavuuksiahan on olemassa, esimerkiksi palvelujen käyttäjien osallistuminen on Englannissa paljon aktiivisempaa, kuin esimerkiksi Unkarissa. Tiedän, että teillä Suomessa on todella iso mielenterveyspalvelujen käyttäjien organisaatio, mutta yhä meidän palvelujen käyttäjien valta ei ole yhtä suuri, kuin ammattilaisten. Tämä on jotain, jonka parissa meidän on työskenneltävä, siis tämän valtaepätasapainon korjaamiseksi. 4.Kysymys: Viimeinen kysymykseni on: mitä ajattelet mielenterveyden hoitotyöstä tulevaisuudessa? Vastaus: No, voin nähdä itse asiassa kahdenlaista tulevaisuutta. Toinen on realistinen lähitulevaisuus ja se ei ole liian lupaava. Minun on sanottava, että siinä Euroopassa, jossa elämme, sosiaalisille arvoille ei ole annettu tarpeeksi huomiota, vaan raha ja kaupanteko ovat keskeisiä käsitteitä, eikä mikään muu. Mutta toinen tulevaisuuskäsitykseni on visio, jonka luulen voitavan toteuttaa ja meidän on työskenneltävä yhdessä varmistaaksemme, että se on mielenterveyspalvelujen pitkän tähtäimen tulevaisuus Euroopassa ja muualla. Se on paljon vähemmän ”teolliselta” näyttävä järjestelmä, joka perustuu palvelujen käyttäjien kokemuksiin. Käyttäjien tarpeet on täytetty hyvin yksilöllisellä tavalla, ei kuin tehtaassa, vaan henkilökohtaisella tasolla. Hyvin vaihtelevia palveluja on tarjolla ja henkilöillä on aito tilaisuus valita, mitä ja millaisia palveluja haluaa ja mitä ei halua käyttää. Tämän unelman toteuttamiseksi meidän on tehtävä työtä yhdessä, ja kun sanon näin, ajattelen erilaisia liittoutumia. Esimerkiksi nykyisten ja entisten palvelujen käyttäjien on tehtävä yhteistyötä, ei vain yksittäisissä maissa, vaan koko Euroopan tasolla, eurooppalaisella areenalla. Mutta meidän on myös löydettävä liittolaisia ja meidän on ymmärrettävä, että tukityöntekijät, joiden usein ajatellaan olevan vastapuolella, eivät välttämättä olekaan vastapuolella. Monella heistä on ollut kokemusta esimerkiksi mielenterveysongelmista, jota voi käyttää ”teollisen” nykyjärjestelmän käytäntöjen parantamiseen. Niinpä lyhyesti kysymykseen vastaten, myönteinen tulevaisuus voisi olla ja sen pitäisi olla mielenterveyden hoitojärjestelmä, joka on monitahoinen. Sen ovat suunnitelleet ja sitä johtavat palvelujen käyttäjät ja siviiliyhteiskunta ja se on voimakkaasti liittoutunut kaikkien niiden kanssa, jotka haluavat roolin siinä ja pitävät oikeana ihmisoikeuksien puolustamista. Marjo Vallimies: Kiitos Gabor ja toivon todellakin, että yhteistyömme jatkuu! Gabor Gombos: Kiitän teitä kutsusta internet-televisioonne ja lähettäisin lämpimimmät terveiseni suomalaisille ystävilleni. Kiitos! |
|
